Ota yhteyttä

Seuraa

  • Black Facebook Icon
  • Instagram - Black Circle

©2018 by Janne Eloranta. 

Metsä - elämän ja kuoleman asia

Suomen niemellä, kuten koko maapallolla, vuorovaikutussuhde luonnon kanssa on aina ollut elinehto. Luonto on pitänyt tuntea mahdollisuuksineen ja vaaroineen. Teollistuminen antoi meille tehokkaat välineet valjastaa luonto ihmiselle alisteiseen hyötysuhteeseen. Näin on tapahtunut myös Suomessa.

Me suomalaiset koemme olevamme luonnonläheistä kansaa, koska elämme ”maailman metsäisimmässä maassa”. Olemme valjastaneet suurimman osan metsäalasta metsätaloudelle: Etelä-Suomesta luonnontilaista metsää löytyy vain noin prosentti. Metsän tärkein tehtävä on tarjota tasalaatuista raaka-ainetta tukin ja kuitupuun muodossa teollisuuden käyttöön. Suomen metsät on siis tasapäistetty tasakokoisiksi rungoiksi, joiden keski-ikä on tällä hetkellä ennätyksellisen alhaiset 44 vuotta. Yli 150-vuotiaita puita on löydettävissä vain yhdeltä prosentilta koko Suomen metsistä. Metsäalaa on, mutta puuta ei niinkään. Euroopan metsiä tarkasteltaessa Saksan, Ruotsin, Puolan ja jopa Ranskan metsissä on enemmän puuta kuin täällä Suomessa. Suomi on taimikoiden maa.

 

Metsiemme nuoren keski-iän ohella merkittävin muutos on lahopuun määrän romahtaminen. Talousmetsän lahopuumäärä jää 2-10 m³ hehtaarilla. Luonnonmetsässä lahopuuta on 60-90 m³ hehtaarilla. Elämää tuottava kuolema on kuitenkin monipuolisen metsäluonnon keskeinen osa. Metsä lakkaa olemasta terve metsä ilman lahopuuta. 

Jaksollinen kasvatus eli avohakkuu, maapohjan muokkaus ja yhden lajin istutukset ovat olleet vuosikymmeniä metsien”hoidon” perustoimenpiteitä Suomessa, ja nämä toimenpiteet ovat metsiemme tasapäistymisen pääsyy. Mutta esimerkiksi, jos meillä olisi keino tyhjentää kokonainen järvi kaikista kaloista ja istuttaa tilalle vain yhtä kalalajia, tekisimmekö niin? Muutama vuosi sitten luvalliseksi tulleen jatkuvan kasvatusmenetelmän käytön lisääminen puuntuotannossa lisäisi metsien monimuotoisuutta.Tällöin metsästä hakataan vain tukkikoon puustoa ja jätetään pienemmät eri kokoiset puut kasvamaan. Tämä menetelmä monipuolistaisi puiden ikä- ja kokorakennetta Kirjoitetaan vielä metsälakiin, että jokaiselle metsähehtaarille on jätettävä tietty määrä puita, joihin ei kosketa lainkaan niiden elinkaaren aikana (kuoleminen, kaatuminen ja maatuminen ovat osa puun luontaista elinkaarta). Jatkuva kasvatus puuntuotantomenetelmänä ja koko elinkaarekseen säästettävät jättöpuut poistaisivat talousmetsien ja luonnontilaisten metsien välisen “joko-tai” -vastakkainasettelun. Luontoarvojen ja metsätalouden ei mielestäni tarvitse eikä pidäkään sulkea toisiaan pois.

Jotta kykenemme muuttamaan toimintatapojamme, meidän on ensin pohdittava käsityksiämme ja mielipiteitämme. Meistä jokaisella on jonkinlainen käsitys metsästä ja siitä, mitä sana ”metsä” pitää sisällään. Näemmekö metsän itsestäänselvänä raaka-ainevarastona? Mitä muuta mielikuvamme metsistä sisältävät? Vähintäänkin yhtä tärkeää on punnita myös niitä seikkoja, joiden emme koe kuuluvan näihin mielikuviin. Onko metsän luontaisessa kiertokulussa jotain, mikä ei metsään mielestämme kuulu?

Mitä tekemistä metsäkäsityksillämme ja puuntuotannollamme sitten on veistosteni kanssa? Pyrin niiden avulla herättämään katsojat niin Suomessa kuin ulkomaillakin ajattelemaan ja arvioimaan omaa suhdettaan metsään. Kuollut puuaines on veistosteni keskeinen osa, yhtä keskeinen kuin se on terveelle ja monipuoliselle metsäluonnolle. Minulle puu materiaalina on jo puoliksi valmis, ja työstämäni veistosaihiot määrittelevätkin itse lopullisen muotonsa suunnan. Tehtäväni on tuoda puussa jo oleva mahdollisimman hyvin esiin. Veistokseni edustavat metsää kaikessa monimuotoisuudessaan ja syntyvät tasapainoisessa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Tämän tasapainoisuuden soisin yleistyvän suhteessamme metsään, ja toivon että taideteokseni toimivat sen edistäjinä.

Käyttäkäämme puuta metsän ehdoilla.